Mä en edes muista, koska mä olisin asettanut tavoitteita. Elämälle, itselleni, blogille tai tulevaisuudelle. En muista koska olisin ottanut itseäni niskasta kiinni ja tehnyt jotain, johon ei sillä hetkellä olisi fiilistä. ”Voin tehdä tämän myöhemminkin” ja ”myöhemmin luultavasti tekisin tämän  vielä paremmin ja suuremmalla motivaatiolla”. Päivät on olleet sisällöttömiä ja olen katsonut muiden onnistumisia ja tavoitteiden saavuttamista sosiaalisen median läpi.

Olen miettinyt entistä enemmän mitä uskallan julkaista somessa ja mitä tulisi jättää julkaisematta. Mihin voidaan tarttua negatiivisesti ja minkä julkaisematta jättämisellä tekisin lähinnä palveluksen itselleni. Kaikki on ollut aika pintapuolista ja haluaisin päästä siitä tietynlaisesta täydellisyyden tavoittelusta pois.

Mulle puhkesi akne reilu kuukausi sitten, ja tämä on tallonut motivaatiota kotoa poistumiseen entistä alemmas. Kävin tämän saman läpi vuosia sitten teininä ja luulin, että kerta olisi riittänyt. Tajuan käyväni läpi samoja tunnetiloja kuin silloin – olo on epävarma ja epämukava. Aiemmasta kerrasta viisastuneena mulla on kuitenkin takaraivossa pieni toivon kipinä. Sain ihon kuntoon silloin, joten enköhän tule onnistumaan siinä tälläkin kertaa! Tulen dokumentoimaan mun matkan kohti parempaa ihoa, jotta jossain vaiheessa pystyn ehkä olla apuna jollekin muulle huonosta ihosta kärsivälle. Baby steps & patience!

Ja jos nyt samaan syssyyn heitän vielä vähän tavoitteita parisuhteen puolesta, niin saadaan nekin mustalla valkoiselle. Koulun alkaessa parisuhdeaika on jäänyt meillä vähemmälle ja hieman kireä ilmapiiri on lopulta purkautunut turhina kinoina ja erimielisyyksinä. Lokakuu voisi olla muutoksen kuukausi tämänkin asian suhteen. Enemmän aikaa yhdessä, vähemmän ruutuaikaa televisioon tai puhelimeen keskittyen.

Tsemppasin tänää itseni hereille ennen auringonnousua ja osallistuin Vitamin Wellin bootcampin ensimmäiseen treenipäivään. Tämä kroppa ei ole nähnyt kunnon treeniä pitkään aikaan ja mut laitettiinkin aika koville tunnin aikana. En ole pitkään aikaan ollut niin energinen ja motivoitunut kuin tänään kotiin päästessäni! Mä haluan jatkossa keskittyä enemmän itseni kehittämiseen ja asettaa tavoitteita elämän eri osa-alueilla, joita tavoitellessa saan haastaa itseäni aivan uudella tavalla. Tunnen heittäneeni kuukausia hukkaan, kun tänä aikana olisin voinut tehdä jotain, joka vie mua jollain tavoin eteenpäin.

 

Ps. Tähän postaukseen sopii paremmin kuin hyvin kuvat Sveitsistä, kun tsempattiin itsemme ”viimeiselle patikoinnille” ennen siirtymistä Geneveen ja kaupunkimaisemiin. Perillä meille avautui upeat maisemat ja patikointi palkittiin, vaikka oltiin itse kukin ryytyneitä ja väsyneitä sekä henkisesti kuin fyysisestikin.


 

Unet on mulla ihan oma maailmansa. Mä näen unia lähes joka yö, enkä jää niistä paitsi päiväunillakaan. Saatan tökkiä keskellä yötä poikaystävän olkapäätä ja herättää hänet kertoakseni unen josta olen juuri herännyt ihan vaan siltä varalta, etten mä muista sitä enää aamulla. Se on myös enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että huikkaan jossain vaiheessa päivää hänelle mieleen muistuneet unet, joille toisinaan saa nauraa ihan vatsa kippurassa. Pitäisi varmaan joskus pitää unipäiväkirjaa ihan vaan sen takia, että niitä olisi hauska lukea ja muistella jälkikäteen. Ihmismieli on omituinen asia!

 

Mä olen käynyt läpi myös niitä painajaisia, jotka ovat ilmeisesti todella yleisiä. Jokin jahtaa sinua, huudat apua, mutta suusta ei lähde ääntä. Putoat korkealta ja heräät juuri ennen maahan osumista. Tai olet jumissa ja seinät alkaa puristua päälle. Mun unessa seinät ei tosin puristunut päälle, vaan kasvava kuminauhapallo alkoi vähitellen ahdistaa mua huoneen nurkkaan. Tätä unta mä näen aina ollessani kuumeessa.

 

Mun uniin vaikuttaa vahvasti myös edellisenä päivänä tapahtuneet asiat, juuri ennen nukkumaanmenoa luetut uutiset tai asiat, jotka ovat sillä hetkellä mielen päällä. Yleensä unissa on mukana tuttuja henkilöitä, paikkoja tai asioita. Harvemmin näen mitään kovin epärealistista, mutta niiden harvojen kertojen perusteella osaan sanoa – lentäminen on super siistiä! No mutta, paras että kerron muutamat esimerkit unista viimeviikon ajalta;

 

– Jatkoin hormonaalista ehkäisyä ihon kunnon romahduttua ja olin palautumassa festariviikonlopusta. Imin selvästi tämän uneeni, nimittäin podin siinä näkymätöntä raskautta ja synnytin kotona ilman minkäänlaisia kipuja. Helposta synnytyksestä huolimatta istukka ei irronnut normaalisti, joten jätin lapsen hoitoon ja kävelin (vaelsin) tomerana sairaalaan. Unen vakava osa loppuu tähän, nimittäin sairaalasta palatessani reitille osui suuressa hallissa järjestettävät festarit, törmäsin sattumalta kahteen Norjalaiseen tyttöön, joihin mä (ihan oikeasti siis) tutustuin Espanjassa ollessa ja paluu kotiin vastasyntyneen luo kesti luvattoman kauan.

– Olin juuri haaveillut uudesta tatuoinnista, kun sain unessani tatuointeja päästä varpaisiin. Kuljin ilman paitaa ja fiilistelin sitä kokonaisuutta, vaikka yksittäin kuvat muistutti lähinnä tarhalapsen töherryksiä.

– Tarkoituksenani oli matkustaa host-perheeni luo jenkkeihin. Olin pakkaamassa laukkuja, kun sain tiedon lähenevästä vesimassasta, joka muuttaa maapallon yhdeksi suureksi mereksi pyyhkien kaikki kaupungit pois alta. Tältä olisi ollut mahdollisuus pelastua suurien tunneleiden avulla, mutta jäin pakkaamaan kiireellä laukkua – tässä tilanteessa tärkeäähän on se, ettei kotiavaimet tai lempiaurinkolasit jää kotiin.

 

Olen myös unissani omistanut tusinan pörröisiä koiria, häkeltynyt vaatekaapistani löytyneestä meikkipiilosta (olin 10 vuotias ja kävin herätessäni tarkistamassa, josko uni olisi vaikka ollut totta), elänyt viidakossa sulassa sovussa eläinten kanssa Tarzanin tapaan ja kokenut ties minkälaisia seikkailuita, joihin en välttämättä uskaltaisi hereillä ollessa. Ihmeellistä.

 

Näettekö te yhtä outoja unia, tai muistatteko niitä enää seuraavana päivänä?


 

 

Suoraan sanottuna mä en edes muista, millon olisin viimeksi kokannut kunnolla oman hellan ääressä. Ruokahalu ei näillä helteillä ole välttämättä huipussaan ja yritän toivottomasti säästää sisäilman lämpötilaa pitämällä uunin ja hellan kylmänä. Noutoruoalla, vähäisellä vedenjuonnilla (joka on valitettavasti mun pahe ympäri vuoden) ja kesän viinitissutteluilla on näppinsä pelissä mun kropan muutoksissa monellakin eri saralla – alavatsalle on ilmestynyt pieni kesäpömppis ja naama kukkii hikinäppyjen lisäksi liiallisesta rasvasta ja suolasta. Hemmetti.

 

Ollaan loppuviikosta lähdössä useammaksi viikoksi etelään paremman puoliskon töiden perässä ja siellä jos missä haluaisin tuntea olevani iskussa. Oon tässä jo tovin miettinyt mikä mahtaa olla se kesäkunto, jota aina tavoitellaan ja kesäkuun saapuessa manataan, kuinka ei se taaskaan onnistunut. Onko jotain tiettyä muottia minkä sisälle toivotaan muovautuvan, vai onko se vaan henkilön omasta päästä kiinni. Mä olen tullut siihen tulokseen että sä olet kesäkunnossa silloin, kun tunnet olosi itsevarmaksi ja kauniiksi, etkä tunne tarvetta piilotella kroppaasi. Mutta minkätakia se on nimenomaa kesäkunto, kun näitä fiiliksiä pitäisi tuntea ympäri vuoden?

 

Oon yrittänyt putsata kasvoja aamuin ja illoin suolasaippualla (tosi hyvä tuote muuten, kuivattaa näppyjä tehokkaasti), kantaa juomapulloa mukana ja täyttää sitä päivän aikana säännölliseen tahtiin (kaksi päivää jo takana, jes!), syödä päivän aikana pieniä annoksia säännöllisesti ja niin hitaasti, että laitan haarukan aina välissä lautaselle lepäämään (hyvä ruokailukikka lämpöisillä keleillä, vaikka ei mulla ahmimisen kanssa ole koskaan ollut mitään ongelmia) ja hyväksyä sen tosiasian, ettei tämä pieni vatsakumpu tai näppylät naamassa haittaa ketään muuta kuin minua itseäni. Bikinikropan toteuttamiseen tarvitsee vain ja ainoastaan bikinit ja ihokin varmasti rauhottuu ajan myötä.

 

Ja kun ne vaa’an näyttämät kilotkaan ei kerro lopulta mitään. Tässä on 53kiloa tyytyväistä tyttöä, jolla on muuten mielialojenkin kanssa mennyt viimepäivinä aika sujuvasti. Päätin lähteä reissuun kehopositiivisena ja jättää murehtimiset suosiolla kotiin – niille ei matkalaukussa ole tilaa lainkaan.

 

  Swimsuit H&M / Dress Zara / Shoes Zara


 

 

 

Ongelmia oman itseni kanssa, niitä on viimeaikoina riittänyt. Mieliala menee sellaista vuoristorataa ettei siinä meinaa itsekään pysyä kyydissä. Toisena päivänä tuntuu siltä, että energiaa ja puhtia riittää vaikka mihin. Suunnittelen yhtä sun toista ja mieli kelluu kirkkailla vesillä – kaikki tuntuu olevan hyvin. Kun aikaa on kulunut tunti, päivä, viikko, ihan tilanteesta riippuen, tuntuu kuin ryömisin pohjamudissa. Pienetkin asiat tuntuu elämää suuremmilta ongelmilta. Enkä edes liioittele. Itken, turhaudun, harmistun, suutun ja masennun väärän värisestä kahvikupista, pöydälle jätetystä ketsuppipullosta tai juuri loppuneista kananmunista. Taistelin samanlaisten ongelmien kanssa viimesyksynä kun päivät lyheni, ilma pimeni ja sateet teki taas tuloa. Ajattelin pitkään, että kyseessä on jonkinlainen syysmasennus, joka iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin unelmakohteessa lomalla ja itkin pahaa oloa yksin kylpyhuoneen lämmitetyllä lattialla. Palasin kotiin ja vietin päivät sängyssä peiton alla, en vaan yksinkertaisesti saanut liikutettua itseäni mihinkään. Poikaystävä lähti kouluun ja hänen palatessa olin edelleen samassa paikassa. Hän kävi töissä ja sillä aikaa olin selannut puhelimesta jokaisen some-kanavan läpi niin moneen kertaan, että tiesin postaukset lähes ulkoa.

 

Hyvinä päivinä rappiohetket on niin syvällä mielen perukoilla ettei ne estä mua nauttimasta ja elämästä hetkessä. Saan paljon aikaiseksi, suoritan mun to do-listat alusta loppuun, lähden kotiovesta jo aamupäivän tunneilla, pukeudun muuhunkin kuin päällä roikkuvaan printtipaitaan ja hiukset on pestynä mahdollisen viikon tauon jälkeen. Näinä päivinä mulla on hyvä olla.

 

 

No mistä tämä kaikki johtuu? Niimpä, sanopa se!

 

Paineen alla mun kroppa lamaantuu. Suuri stressi on mulle iso vihollinen, teen asiat mielummin rauhassa ja ajan kanssa.

Ehkä mulle on jäänyt jonkinlainen mörkö kiusaamaan reilun parin vuoden takaisista tapahtumista ja asioista, joiden yli luulin jo onnellisesti päässeeni. Enhän mä asiasta koskaan puhunut juuri kenellekään, vaan käsittelin kaiken aivan itsekseni.

Epävarmuus itsestä ja asioista joita teen nostaa pienenä peikkona päätä kolosta aina toisinaan. ”Mä pystyn tähän” vaihtuu hieman hiljaisemmaksi ”pystynköhän mä tähän”, tai ”tämä näyttää kivalta” on hetken päästä kysyvämpi ”näyttääköhän tämä kivalta?”.

 

Jos mä jostain saisin tällähetkellä hyvät mielipiteet ja omat lempparini kertoa, niin Netflixin tarjonnasta. Näiden fiksumpien sarjojen ja tunnettujen elokuvien lisäksi on tullut katsottua vaikka mitä hömppää. Kymmenen jakson Good Girls oli ihan hauskaa seurattavaa, The kissing booth söpö tyttöjen leffa, Goat liian raaka mun makuun, Samassa juonessa katsoisin uudelleenkin ja viimeviikolla katsoin jonkin huonon huumeleffan, jonka nimi ei jäänyt mulle edes mieleen.

 

Toivon että pian leffalempparit vaihtuisi kuitenkin kahvilasuosituksiin, matkavinkkeihin ja asukuviin, joita mä kaipaan itsekin. Kyllä se siitä. Näin mä uskon.

 

Pants H&M / Shoes Nelly.com / Shirt NA-KD / Sweater Samsøe & Samsøe (adlink)

 


 

 

Oon kasvanut pienestä lähtien perheessä, jossa ei ole niin sanottuja perinteisiä miesten- ja naisten rooleja. Isi on tehnyt hyviä ruokia ja opettanut mulle ruoanlaittoa kun äiti taas on ollut mukana rakennuspuuhissa. En usko, että mua olisi millään saatu edes taivutettua mihinkään tiettyyn muottiin – jyrkkä ei on saanut mun uteliaisuuskäyrät yhä enemmän koholle ja olisin uhmannut kiellettyä kahta kovemmalla mielenkiinnolla.

En ole koskaan joutunut kuulemaan mitä mä en naisena pystyisi tehdä, vaan mua on juuri päinvastoin kannustettu olemaan oma itseni ja tähtäämään niitä haaveita kohti, jotka ei välttämättä ole aina olleet samat kuin muilla vastaantulevilla naisilla. Meitä on äitejä, siskoja, tyttäriä, vaimoja, ystäviä, uranaisia ja mahtuu joukkoon myös naispresidentti. Meitä ei voi asettaa yhteen tiettyyn naisten lokeroon, sillä ollaan kaikki erilaisia, omanlaisia ja mahtavia. Naisena olo ei rajoita meitä Suomalaisia naisia kuten se tekee jossain muualla päin maailmaa ja se on monelle meistä ylpeydenaihe – on hienoa olla nainen. Voimakkaita on ihmiset, jotka kannustaa ja auttaa toisia ottamaan edistysaskelia elämässä, eikä revi muita sanoilla ja teoilla alaspäin.

 

 ”Each time a woman stands up for herself, she stands up for all women.”

-Maya Angelou

 

Musta on mahtavaa, että naisilla on nykypäivänä Suomessa äänioikeus ja tasa-arvo. Sä saat kulkea yksin kaduilla, hakea halutessasi puolustusvoimiin, opiskella koulussa ja kirjoittaa ylioppilaaksi, toimia valitsemassasi työssä samassa asemassa kuin kuka tahansa mieskin ja  päättää omasta kehostasi mitä haluat sille tehtävän. Sä voit valita roolisi, tai vaihtoehtoisesti voit myös jättää valitsematta. Vaikka meidän euro ei välttämättä ole edelleenkään se euro, niin eiköhän sitä kohden olla kokoajan kuitenkin menossa. On ihana nähdä vahvoja naisia, jotka kulkee omia polkujaan välittämättä siitä, mitä naisen tulisi tiettyjen normien mukaan olla. Sä saat olla oman elämäsi pomo ja vahva nainen siitä huolimatta työskenteletkö rakennustyömaalla, meikkaatko, pidätkö punaisista ruusuista, vihaatko suklaata, nautitko tyttöjen illoista viinilasillisen kera vai vietätkö kenties päivät silmät kiinni videopeleissä. Lähivuosina on muutenkin kasvettu hieman suvaitsevimmiksi niin naisten, miesten kuin muunsukupuolisten keskuudessa. Jes!

Minusta me naiset olemme huomion ja onnittelut omana päivänämme ansainneet, vaikken kuitenkaan kaivannut naiseuden juhlistamiseksi ruusuja tai kukkapuskia poikaystävältä; halit ja pusut sopivat onnitteluiden lisäksi mainiosti. Meillä on kotona lievä naistenpäivä jokapäivä – toista arvostetaan, kannustetaan, tuetaan, pidetään tasavertaisena ja tuodaan niitä kukkia ihan muuten vaan, oli sitten maanantai, keskiviikko tai perjantai!